tiistai 2. toukokuuta 2017

Hänen nimensä on Henkilö, RunoHenkilö


Rakas runotyttömme oli taas kerran löytänyt itsensä tilanteesta mihin hän ei ollut koskaan enää olettanut joutuvansa. Hän oli päättänyt aiemmin tehdä kaiken oikein, mutta oli päätynytkin puolivahingossa  tekemään kaiken väärin ja  hänen uskonsa onnellisiin loppuihin oli auttamattomasti murskattu kun kaikki viimeisetkin eläinperäiset vertauskuvat miehistä oli jälleen tuuletettu keväiselle taivaalle.
Aavistuksen ehkä yhä sydänsuruisena runokrookuksemme vaelteli metsässä halailemassa satunnaisia puita kuten hänellä aina oli tapana keväisin tehdä heräillessään pahimmasta pakkashorroksestaan.
Syvällä metsän siimeksessä runohilkkamme kohtasi suden, eikä mitä tahansa sutta vaan isohampaisen ja vihreän, perin ihmismäisen otuksen. Tuo susi tuijotti runotyttöä puun takaa, kuin häveten groteskia ulkomuotoaan ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:
 "Runotyttönen, Runotyttönen, koipeni on jumissa täällä, tulisitko auttamaan...lupaan, etten pure laisinkaan."
Runotyttömme ei ollut ensimmäistä kertaa yksin sutta kyydissä synkässä metsässä ja tiesi tasan tarkkaan miten hävyttömiä petoeläimiä kuului käsitellä.
Hän karjaisi vähintäänkin pelottavasti, ehkä jopa allelaskevasti:
" Minuahan ei vieraat sudet metsässä runotytöttele, tiedäkin se, senkin julkea karvakasa!"
Sillä totisesti, runotyttömme oli jo Aikuinen Nainen, ja todisti sen usein kolmen promillen humalassa paikallisessa karaokebaarissa laulamalla sen myös ääneen, kovaa ja korskeasti.
Susi sävähti säikähdyksestä, ja olisi varmasti juossut henkensä edestä pakoon, mutta koska se todellakin oli jumissa, ei sen pakomatkasta tullut kuin pikkulintusen lailla värähtelevä pelokas haave.
Runotyttösemme (kertojalla on oikeus runotytötellä aivan kaikkia, myös herkkää runotyttöämme)
lähestyi sutta samalla liennyttäen äänensävyään huomatessaan suden käyvän liki harmaaksi pakokauhusta. Oikeastaan hänen alkoi käydä lähes surku harmaantuvaa sutta ja sen tärisevää olemusta. Runotyttösemme rauhoitteli hellästi petoa samalla tutkiskellen kiven alle nalkkiin jäänyttä käpälää.
Hätä ei onneksi ollut tämänkään näköinen, sillä oli helposti lähestyttävät ja ratkaistavat kasvot.
Runotyttö kaivoi käsilaukustaan pistolapion, mitä hän oli oppinut kantamaan mukanaan jouduttuaan hautamaan niin useita äkillisissä ja yllättävissä olosuhteissa menehtyneitä lemmikkieläimiään (joskus jopa kyseiseen metsään kesken juoksuleikkien). Runotyttöämme saattoikin oikeutetusti kutsua maailman ehkäpä surkeimmaksi eläintenpitäjäksi ja osittain siitä kumpusi hänen halunsa antaa kaikkien elikoiden juosta vapaina ja villeinä omissa habitaateissaan.
Suden vapauttamiseen hän suhtautui nyt palavalla kiihkolla ja intohimolla. Käyttäen lapiota vipuvartena hän vieritti suuren kiven syrjään tassun päältä ja julisti onnellisena vapauden ilosanomaa saadessaan suden irti. Susikin tuntui viimein vakuuttuneen siitä, että runottaremme oli kuin olikin lopulta ihan hyväntahtoinen kammottavasta äänialastaan ja ärhäkästä vokabulaaristaan huolimatta.
Susi moiskautti oikein märän ja syvän suudelman runoketunleipäsemme kirpakan kutsuvaan huulipunakkoon, kiitti kohteliaasti ja katosi kuin aave metsän vihreisiin varjoihin.
Runotyttösemme oli niin yllättynyt ettei tajunnut edes karjua suden perään epäkorrekteja voimasanoja vaan hän tyytyi tuijottamaan viheriää hämärää suu ammollaan. Joillain eläinmetaforilla nyt yksinkertaisesti oli sellainen vaikutus häneen.
Palatessaan takaisin kotiin runokkimme tunnusteli kummastellen kielellään suutaan. Suden kohtaamisen jälkeen hänestä tuntui kuin hampaan kolossa olisi jotakin. Sormellaan hän sai otteen hampaiden väliin ovelasti ujutetusta liki mikroskooppisesta lappusesta. Lapussa oli suden puhelinnumero ja pyyntö audienssille. Runotyttömme oli toki tietoinen kaikenmoisista lipevistä kielimiehistä, mutta mitään tällaista ei hän kiihkeästä kielisuudelmasta silti olisi koskaan voinut kuvitellakaan.
Hän huokaisi syvään itsekseen ja heitti lappusen roskikseen. Runotyttömme kertakaikkisesti vihasi puhelimia. Vähänpä sudet häntä tunsivat.
Metsään hän ajatteli silti eksyttää itsensä uudessa punaisessa viitassaan heti seuraavana päivänä.








2 kommenttia:

  1. Hulvaton tarina. Kyllä sinun pitää ehdottomasti saada oma kirja aikaiseksi vielä joku päivä. Sinulla on kirjoittamisen ja viihdyttämisen lahja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Runotytön kaivelin kevään kunniaksi taas naftaliineistaan, tiedä koskaan minne näiden kanssa päätyykään kun valo räjäyttää kesällä tajunnan.
      Kirjaksi asti ehkä muita kuin erityisherkän runotytön vähemmän sensitiivisiä seikkailuja :D

      Poista